Viideskymmeneskahdeksas päivä

Oli kyllä melkoista kaaosta. Suunnittelin tekeväni aamun tiukasti töitä ja sitten iltapäivästä esikoiseni tulisi lapsensa kanssa kylään, mutta päivä menikin vähän toisin.

Yö oli mennyt todella huonosti, oli hengitysvaikeuksia, avaavaa kului yli suosituksen ja sehän sitten tärisytti ja siitä huolimatta hengittäminen oli todella raskasta. Päätä särki ihan armottomasti ja vasemmalla kyljellä ei voinut nukkua kun tuntui, että tukehtuu yskään. Ihan hanurista siis. Aattelin aamulla soittaa ajan terveyskeskukseen omalääkärille kunhan nyt ensin selviän aamuun. En viitsinyt miestä hätyytellä mitenkään kun mitäpä tuo olisi voinut tehdä. Jos olis mennyt pahemmaksi niin sitten varmaan ois pitänyt soittaa terveysneuvontaan tai jotain.

Aamulla mies vei lapsen töihin lähtiessa kouluun kuten tosi usein kasin aamuina. Minä jäin availemaan työkonetta. Kysyin lapselta eilen sekä aamulla useita kertoja, että onhan repusssa varmasti kaikki mitä pitää? ”On on”, tuli vastaus joka kerta. Kummasti mä sitten sinne reppuun kännykän ja avaimet laitoin vaan en muistanut yhtä asiaa. Vartin yli 8 soi puhelin, lapsi soittaa: ”Voitsä äiti tuoda mulle sisäliikkakamat?” PRKL, kirosin mielessäni ja mussutin aiheesta kuinka olin asiasta ziljoona kertaa jo kysynyt. Kävelin koululle, jonne nyt ei ole edes kilometriä meiltä ja siellä lapsi odotti B-ovella. Kotiinpäin kävellessä aloin sitten jonottaa terveyskeskukseen. Jonkin aikaa sai kuulla ihania biisejä, olette soittaneet…odottakaa sulkematta puhelinta…jos haluatte, että soitamme teille…ennen kuin pääsin läpi. EI YHTÄÄN VAPAATA AIKAA! Päivystykseen siis. Hoidon tarvetta arvioivalle hoitajalle pääsi viidessä minuutissa. Lääkäriin pitikin sitten odoetella melkein kaksi tuntia. Onneksi se sattui olemaan omalääkärini sekä tuttuni lapsuudesta. Mukava nainen. Määräsi Amorion- ja Prednisolon-kuurit. Jälkimmäistä ei tarvinnut ostaa kun niitä oli jo kotona, kahta eri vahvuutta. Sitä 20mg pitää ottaa nyt viisi päivää. Keuhkot edelleen vinkuvat, puhalsin PEF-mittarissa ainakin 70 pykälää normaalia huonommin. Jos normaalisti hönkin 530, joskus jopa 560 niin nyt sain pihistyä 450. Lisäksi poskiontelot on aivan täynnä kamaa. Niitä varten tosiaan se Amorion 750mg. Hengitettäviä lääkkeitä pitää jatkaa yhä (Pulmicort ja Bricanyl) ja Nasonexia suihkia sieraimiin. Lisäksi pitää huudella nenäkannulla. Nythän se on ollut vähän vaikeaa kun se vesi ei tule läpi.

Kun selvisin terveyskeskuksesta, menin apteekkin ja ruokakaupan kautta kotiin. Esikoinen tuli ihanan oman esikoisensa kanssa. Syötiin broiskua ja perunamuusia, juotiin kahvit – tai vain minä join kun esikoinen on raskaana eikä saa kahvia alas tällä hetkellä – ja pillimehut laskiaispullien kera. Yritin samalla tehdä töitä, minä kun fiksuna naisena kieltäydyin sairauslomasta. Ei siitä mitään tullut. Jätin koneen vaan olemaan itsekseen ja yhden työpuhelun puhuin.

Sitten kello 14 soi puhelin. Lapsen opettaja soitti. Lapsi istui luokan lattialla hepulin kourissa. Piti kuulemma lähteä vastaan. AAAAAARGHHH!!!! Ei kun vaatteet päälle ja lasta vastaan. Tuntui että happi loppuu. Kiukutti, että mikä sitä nyt riepoo. Hepuli syynä oli oma moka, jonka seurauksena huomiselle olisi ihan liikaa läksyjä. No, kun lapsi rauhoittui, teki toiset läksyt, toiset jätti huomiselle tuki/läksytunnille, leikki pikkuisen kanssa, söi gluteenittoman laskiaispullan. Lapsen opettaja soitteli ja kysyi onko tilanne rauhoittunut ja sanoin, että on.

Huh. Semmoinen torstai se. Vaakakaan ei ollut ystävä. Se on ollut kyllä melko kökkö koko helmikuun, mutta minä olenkin ollut koko helmikuun sairaana.