Joo, helmikuun kutistumiskäyrästä tulee suora viiva. Sissos saatana. Tänään päätä on särkenyt ihan lievästi vain, avaavaa otin vain aamusta. Ihan kuin elämä alkaisi voittaa!!!
Kuukausi: helmikuu 2014
Viideskymmeneskahdeksas päivä
Oli kyllä melkoista kaaosta. Suunnittelin tekeväni aamun tiukasti töitä ja sitten iltapäivästä esikoiseni tulisi lapsensa kanssa kylään, mutta päivä menikin vähän toisin.
Yö oli mennyt todella huonosti, oli hengitysvaikeuksia, avaavaa kului yli suosituksen ja sehän sitten tärisytti ja siitä huolimatta hengittäminen oli todella raskasta. Päätä särki ihan armottomasti ja vasemmalla kyljellä ei voinut nukkua kun tuntui, että tukehtuu yskään. Ihan hanurista siis. Aattelin aamulla soittaa ajan terveyskeskukseen omalääkärille kunhan nyt ensin selviän aamuun. En viitsinyt miestä hätyytellä mitenkään kun mitäpä tuo olisi voinut tehdä. Jos olis mennyt pahemmaksi niin sitten varmaan ois pitänyt soittaa terveysneuvontaan tai jotain.
Aamulla mies vei lapsen töihin lähtiessa kouluun kuten tosi usein kasin aamuina. Minä jäin availemaan työkonetta. Kysyin lapselta eilen sekä aamulla useita kertoja, että onhan repusssa varmasti kaikki mitä pitää? ”On on”, tuli vastaus joka kerta. Kummasti mä sitten sinne reppuun kännykän ja avaimet laitoin vaan en muistanut yhtä asiaa. Vartin yli 8 soi puhelin, lapsi soittaa: ”Voitsä äiti tuoda mulle sisäliikkakamat?” PRKL, kirosin mielessäni ja mussutin aiheesta kuinka olin asiasta ziljoona kertaa jo kysynyt. Kävelin koululle, jonne nyt ei ole edes kilometriä meiltä ja siellä lapsi odotti B-ovella. Kotiinpäin kävellessä aloin sitten jonottaa terveyskeskukseen. Jonkin aikaa sai kuulla ihania biisejä, olette soittaneet…odottakaa sulkematta puhelinta…jos haluatte, että soitamme teille…ennen kuin pääsin läpi. EI YHTÄÄN VAPAATA AIKAA! Päivystykseen siis. Hoidon tarvetta arvioivalle hoitajalle pääsi viidessä minuutissa. Lääkäriin pitikin sitten odoetella melkein kaksi tuntia. Onneksi se sattui olemaan omalääkärini sekä tuttuni lapsuudesta. Mukava nainen. Määräsi Amorion- ja Prednisolon-kuurit. Jälkimmäistä ei tarvinnut ostaa kun niitä oli jo kotona, kahta eri vahvuutta. Sitä 20mg pitää ottaa nyt viisi päivää. Keuhkot edelleen vinkuvat, puhalsin PEF-mittarissa ainakin 70 pykälää normaalia huonommin. Jos normaalisti hönkin 530, joskus jopa 560 niin nyt sain pihistyä 450. Lisäksi poskiontelot on aivan täynnä kamaa. Niitä varten tosiaan se Amorion 750mg. Hengitettäviä lääkkeitä pitää jatkaa yhä (Pulmicort ja Bricanyl) ja Nasonexia suihkia sieraimiin. Lisäksi pitää huudella nenäkannulla. Nythän se on ollut vähän vaikeaa kun se vesi ei tule läpi.
Kun selvisin terveyskeskuksesta, menin apteekkin ja ruokakaupan kautta kotiin. Esikoinen tuli ihanan oman esikoisensa kanssa. Syötiin broiskua ja perunamuusia, juotiin kahvit – tai vain minä join kun esikoinen on raskaana eikä saa kahvia alas tällä hetkellä – ja pillimehut laskiaispullien kera. Yritin samalla tehdä töitä, minä kun fiksuna naisena kieltäydyin sairauslomasta. Ei siitä mitään tullut. Jätin koneen vaan olemaan itsekseen ja yhden työpuhelun puhuin.
Sitten kello 14 soi puhelin. Lapsen opettaja soitti. Lapsi istui luokan lattialla hepulin kourissa. Piti kuulemma lähteä vastaan. AAAAAARGHHH!!!! Ei kun vaatteet päälle ja lasta vastaan. Tuntui että happi loppuu. Kiukutti, että mikä sitä nyt riepoo. Hepuli syynä oli oma moka, jonka seurauksena huomiselle olisi ihan liikaa läksyjä. No, kun lapsi rauhoittui, teki toiset läksyt, toiset jätti huomiselle tuki/läksytunnille, leikki pikkuisen kanssa, söi gluteenittoman laskiaispullan. Lapsen opettaja soitteli ja kysyi onko tilanne rauhoittunut ja sanoin, että on.
Huh. Semmoinen torstai se. Vaakakaan ei ollut ystävä. Se on ollut kyllä melko kökkö koko helmikuun, mutta minä olenkin ollut koko helmikuun sairaana.
Viideskymmenesseitsemäs päivä
Vaaka kettuili aamusta. Yskittää. Avaavaa lääkettä on tullut otettua monta kertaa. Ahterissa tuntuu eilinen jumppa. Se oli kyllä hyvä. Tänään olen tiukannut syömisiäni eilisestäkin. Kyllä se paino vielä putoaa. Pakko pudota!
Eilen sattui hassu juttu salilla. Tulin hikisenä tunnilta ja menin kaapilleni riisuutumaan. Vieressä arviolta kolmekymppinen hyvin tummaihoinen nainen vaihtoi kiireellä vaatteitaan ja pakkasi kamojaan laukkuun ja hänen arviolta kolme vuotias tyttärensä selitti ja kyseli äidiltään kaikenlaista. He puhuivat keskenään englantia. Yhtäkkiä pieni tyttö pysähtyi ja jäi tuijottamaan minua. Äitinsä kysyi tältä:”what are u staring at?” Tyttö ei saanut sanaa suustaan ja äitinsä jatkoi:”lady is changing her clothes, you don’t have to stare.” Siinä vaiheessa tyttö avasi suunsa ja sanoi:”titties.” Äitinsä kosketti tytön rintaa ja sanoi:”yes, you have titties.” ”No mum, she has BIG titties!” ja osoitti minua. Siinä vaiheessa repesin nauramaan hillittömästi. Äiti oli vähän nolona, mutta sanoin, että:” children say the truth.” Kun tulin suihkusta, kävivät sekä äiti että tytär sanomassa mulle:”bye bye!”
Joo. Nyt sitten pitäisi miettiä, minne mennä kuntoilemaan kun tuo SATS, missä olen käynyt, myydään kun SATS ja Elixia yhdistyvät. Mies tuossa tutkii alueen vaihtoehtoja. Kävin syksyllä tutustumassa tuohon lähimpään Elixiaan, mutta en pitänyt siitä. Forever vaikuttaa nyt yllättävän hyvältä.
Viideskymmeneskuudes päivä
Oli eilen. Kävin ekalla jumpalla. Puolen tunnin core. Tuntui että henki lähtee. Ennen tuntia poljin kuntopyörällä puoli tuntia. Tänään olen sitten yskinyt ja yskinyt ja yskinyt…veri maistuu suussa. Pitänee käydä vielä kerran lääkärissä.
Viideskymmenesviides päivä
Aamupaino 85,4kg. Aamupalaksi otin mustikkapiimää ja mysliä. Ei ollut oikein muuta kaapissa/jääkaapissa. Puoli 11 oli jo sika kova nälkä. En saanut ketään kaveriksi syömään joten menin yksinäni. Sain kuitenkin ruokaseuraa kun pöytääni tuli hämärästi tutun näköinen nainen, joka moikkasi iloisesti:”Hei, mitä kuuluu, ei olla moneen vuoteen nähty!” Mun päässä löi tyhjää. Tiesin, että tunnen sen henkilön jostain, mutta en muistanut mistä. Hän oli yksi henkilö, joka yritti päästä yhteen entiseen organisaatioon, missä olin ja hän kävi siellä työnkierrossa. Oli ollut välillä äitiyslomalla kun oli vuosien yrittämisen jälkeen saanut vihdoin lapsen. Harmitteli kun oli alunperin siirtänyt liian kauan lapsen hankkimista. Olin enemmän kuuntelupuolella keskusteluissamme ja unohdin kokonaan mennä klo 11 alkaneeseen palaveriin. N-O-L-O-A.
Sain käveltyä pullatiskeistä ja jälkkäreistä ohi tänään yllättävän helposti. Ostin yhden Da Capon kahvin kera tänään. En edes kaupassa sortunut osta kolme suklaalevyä kahden hinnalla tarjouksiin. Hyvä minä!
Ai niin, kävin tänään taas lääkärissä. Yhä ne mun keuhkot vähän vinkuu, mutta eivät ritisseet eivätkä rahisseet. Jatkan hoitavan astmalääkkeen ottamista kunnes tämä tauti on nujerrettu. Sain reseptin hoitavaan sekä avaavaan astmalääkkeeseen kun edellinen reseptinon hukkapiilossa.
Kävimme tänään vanhempainvartissakin. Kovasti lasta taas kehuttiin. Lapsella on vähän taipumusta jännittää ja haluaisi osata kaiken täydellisesti. Kätevä käsistään ja todella hyvä piirtämään. Lapsen käsialaa opettaja myös kehui sekä käytöstä.
En mene tänään urheilemaan vaan pesen pyykkiä ja kirjoittelen juttuja. Otan rennosti. Huomenna aion käydä polkemassa kuntopyörällä sekä menen core-tunnille. Olen varannut perjantaille body pump-tunnin, mutta voihan se olla, että menen Pilatekseen ja poljen sitä ennen kuntopyörällä puoli tuntia. En välttämättä olekaan vielä perjantaina pumppikunnossa.
Huolimatta siitä, että töissä tuli puoleen päivään mennessä tunne, että haluan irtisanoutua ja että 14 vuotta tällä työnantajalla, millä olen, on liikaa niin kokonaisuudessaan olen tyytyväinen elämääni. Onneksi on tämä perhe. Esikoinenkin soitteli iloisia kuulumisia vaihteeksi heti aamutuimaan.
Viideskymmenesneljäs päivä
Eilinen kamala syöminen ei vaikuttanut painoon mitenkään vaan kylläpä tulee helmikuun kutistumiskäyrä näyttämään PAHALTA! Se on vaakasuora. Niin, onhan tässä vielä viisi päivää aikaa kääntää sen suuntaa. Huomisesta alkaen tiukka tsemppi ja ruokavalio. Liikkumaankin taas pystyn, mutta yhä pelkkä kävely nostaa sykkeen melko korkealle.
Loop tulkitsi mun tämänpäiväisen puolentoista tunnin kävelylenkin juoksuksi! Ja oikeasti en ottanut yhtään juoksuaskelta. En hypännytkään. Laitoin lenkille myös sykevyön ja lähettimen, mutta joku tuossa mättää nyt. Se yhteys taas pätki eikä mennyt heti päälle, vaikka kuinka pidin Looppia lähettimen lähellä. Niin Ä-R-S-Y-T-T-Ä-V-Ä-Ä! Kaivan kohta sykemittarin lipaston laatikosta. Loopista vielä…onhan se aika kiva kun se tavallaan patistaa liikkumaan ainakin se tavoitteen täyteen ja vähintään sen 10000 askelta, mutta joku siinä on alkanut tuntua sellaiselta isoveli valvoo-meiningiltä….
Huomenna olis työpäivä. Aamusta lääkärille ja iltapäivällä joutuu lähtemään aikaisemmin töistä kun lapsella on koulussa vanhempainvartti. Hieman ärsytti kun mies alkoi heti pohtia pääseeköhän hän vai ei. Jumalauta, me ehdotettiin tuota päivämäärää opettajalle niistä vaihtoehdoista juuri HÄNEN kalenterinsa perusteella joten vedän kyllä herneen palkoineen ja koko varren kera nenääni kohta jos hän suvaitsee ilmoittaa, että ei ennätä tai jos päivämäärää pitää siirtää. En tasan tarkkaan aja edestakaisin huomenna varsinkin kun tuulilasinpesuneste on taas lopussa. Ärsyttää tuollainen tärkeily ihan suunnattomasti. Ihan kuin minun työni ja menemiseni olisivat jotenkin vähempiarvoisia. Ilmeisesti meidän ei pitäisi lomailla yhtä aikaa siten että olemme kotona tekemättä varsinaisesti mitään ja kun lisämausteena on meikäläisen sairastelu. Niin, en todellakaan ole ymmärtäväinen puoliso. Tietyllä tavalla olen hyvinkin helppo ja joustava ihminen ja hyvin reilu, mutta auta armias jos vastapuoli ei tajua antaa mitään takaisin. Silloin mä en ole helppo enkä reilu enkä millään muotoa mukava ihminen. En myöskään jousta tai anna armoa. Vuoroin vieraissa vai miten se meni? Ystävien kanssa ei ole koskaan sitä ongelmaa etteikö toiminta olisi vastavuoroista. Toisaalta, ystävien kanssa ei asuta. Niin tai näin, taitaa olla normisettiä kun ketuttaa mennä töihin eikä loma mennyt ihan kuten sen suunnittelin. Mun pitinliikkua joka päivä ja piti kokkailla kun on kerta aikaa….nooo….ei kumpikaan kokkaillut pahemmin ja vain toinen meistä liikkui, se joka oli terveenä. Ja se en ollut minä. Nukuttua kummiskin tuli hyvin ja sekin on kyllä harvinaista.
Joo. Mulla on taas se jokakeväinen vapaudenkaipuu iskemässä. Tiedän, että ruoho ei ole muuallakaan sen kummemman väristä, mutta jotenkin keväisin alkaa aina tutut kuviot, tavat jne ahdistaa. Ja kuten ennenkin, tämä menee ohi. Mulla on asiat hyvin. Oikeasti, mutta tänne omaan pikku blogiini voin rauhassa purnata.
Odotan kovasti sitä kun luultavasti toukokuussa käydään taas tätiristeilyllä. Pääsee pariksi päiväksi pois tutuista ympyröistä ilman perhettä. Odotan toki yhteistä reissuammekin kesäkuussa. Siis kun lähdetään koko perhe yhdessä Turkkiin. Ollaan katsottu jo ziljoona kertaa kuvia ja videoita sekä omia kuviamme kyseisestä paikasta kun olemme käyneet Turkissa jo viisi kertaa. Neljästi Alanyassa ja kerran Sidessä ja Alanyassa olemme olleet kahdesti samassa hotellissa, jonne menemme kesällä jo kolmannen kerran. Se on mainio hotelli! Reissuissa meillä on aina kivaa!! Siinä onkin motivaattoria tähän kutistumiseen. Ai niin ja keväällä menee yksi serkkukin naimisiin, sinnekin on ymmärtääkseni kutsu tulossa enkä halua taas kuulla tädeiltä, miten pulska olen. Huokaus. Nyt rupes taas ahdistamaan….
No mutta hei – mä olen melkein terve!!! Jee jee, siitä on hyvä ponnistaa maaliskuuhun 🙂
Viideskymmeneskolmas päivä
Päin ahteria syöminen laihduttaa. Paino 85,4kg. Jatkoin samaa rataa. Aamupala oli sentään ok, yksi sämpylä, kahvia ja mustikkapiimää. Meidän piti mennä talvimarkkinoille kun täällä meillä sellaiset oli, mutta kun satoi kaatamalla vettä niin jätettiin suosiolla väliin. Olin luvannut tarjota gluteenittomat muikut perheen miehille. Itse olisin varmaan ottanut jonkun muurinpohjaletun ja kahvin tai vastaavaa. No, ne nyt jäi.
Päätettiin sitten mennä yhteen lukuisista kebab-paikosta täällä. Lapsi söi kebabin ranskalaisilla ilman soosseja ja kasviiksia. Mies otti kanakebabin ja minä kanaa riisillä ja salaatilla. Ruokajuomana oli 7up. En jaksanut syödä omaa annostani loppuun. Sillä riisimäärällä olisi ruokkinut MONTA ihmistä. Ruokapaikasta paineltiin sitten ruokaostoksille, sieltä kotiin ja päätin leipoa pienen piirakan. Tavallisen, missä on gluteenia kun lapsi ei tykkää piirakoista kuitenkaan. Oikaisin ostamalla valmista kauramurotaikinaa. Täytteeksi laitoin mansikoita ja sitrusrahkaa (ohensin sitä laktoosittomalla maitojuomalla ja lisäsin nestettä sitomaan yhden kananmunan). Itse tykkäsin, ei nyt mitään superherkkua, mutta mainiota kahvin kanssa. Mies ei tykännyt.
Lähdin sitten piirakan paistuttua salille. Ajattelin kävellä tunnin juoksumatolla suunnilleen kuuden kilometrin tuntivauhtia. Niin. Ajattelin. Todellisuudessa kävelin 4,8km/h ja sykkeet meni suunnilleen 137:ssa. En sitten kävellyt kuin 35 minuuttia. Normaalisti sykkeet on kävelyllä maksimissaan 120:ssä ja nyt ne kävi jopa 152:ssa ja mä VAAN kävelin. En ole siis vieläkään kunnossa 😦
Olen tässä illan aikana vetänyt kalsarikännit, paitsi että en ole kännissä eikä ole niitä kalsareitakaan. Toisin sanoen, olen juonut pullollisen valkoviiniä. Tai melkein, vielä olis ehkä lasillisen verran pullon pohjalla juotavaa. Olis mulla yksi appelsiini-colan makuinen lonkerokin jääkaapissa, mutta ehkä juon sen joku toinen kerta. Olisipa kiva istua ystävän kanssa baarissa tai ihan missä vaan ja juoda toinenkin pullollinen valkoviiniä, napsia muutama perunalastu tai suolapähkinä ja käydä sitten nukkumaan.
Näin muuten viime yönä todella outoa unta. Olin siinä kuollut. Se ei vaikuttanut minuun juuri mitenkään, paitsi, että ei tarvinnut syödä koskaan enkä ollut allerginen kissoille. Osa ihmisistä näki minut ja osa ei. Jollain tapaa uni ahdisti kun näin muiden ihmisten reaktiot omaan kuolemaani ja sitten taas toisaalta se vapautti kun pystyin tekemään ihan mitä vaan. Ei ollut mitään esteitä mihinkään eikä kukaan vaatinut minulta mitään. Muutin pieneen yksiöön asumaan, jonne ex-miehen veljenvaimo toi kolme kissaa minulle hoitoon. Välillä olin esikoiseni toisen lapsen ristiäisissä ja hänen lapsensa näkivät minut, mutta esikoiseni ei. Hän vain suri äitiä. Myöskään mieheni ja nuorempi lapseni eivät minua voineet nähdä, mutta nuoremman lapseni serkkutyttö kyllä ja hänestä se oli jännittävää. Ylipäätään siinä unessa oli kaksi minua, ruumishuoneella ruumiinavauksen kokenut minä ja se yksiössä täysillä elävä minä. Hämmentävin uni ikinä! Mitähän kuolemaunet mahtavat tarkoittaa?
Viideskymmenestoinen päivä
Sain kasaan yli 15000 askelta. Jiihaa. Kävin lapsen kanssa leffassa kävellen, kaupassa ja vielä Heurekan kivipuistossa hyppimässä. Söin päin persettä, suklaata ja kahvia pääasiassa. Leffassa mätin naamaani jääteetä ja pop cornia. Hoh hoijaa. Paino oli 85,5 kg kun aamulla nakupellenä vaa’alla kävin….jeps. Maanantaina viimeistään OTAN itseäni niskasta kiinni. Piste.
Viideskymmenesensimmäinen päivä
Paino jumittaa. Kohta ei. Nyt jumittaa. Hyvä mieli kuitenkin. Kävin kampaajallakin aamupäivällä, ihanaa saada ”uusi” tukka. Nyt lähdetään lapsen kanssa kirjastoon ihan justiinsa.
Tässä kuvia eiliseltä päivältä Loopista. Pahoittelen kuvien huonoa laatua, mutta luvut pysyvät näkyvissä liian vähän aikaa mun, jotta mun Lumia ehtis tarkentaa.
Mukavaa päivää!
Viideskymmenes päivä
Paino junnaa, mutta pikkuhiljaa alan tervehtyä. Kävin lapsen kanssa kävelyllä ja kaupassakin piipahdin. Lääkekuurikin loppui eilen joten sen kunniaksi nautin yhden tällaisen:
Perjantaille on varattu Pilates ja huomiselle kampaaja. Viikonloppuna palaan täysin ruotuun laihtumisasiassa 🙂
Kutistumista ja täysin omaa napaa 